Taylor Swift - Never Grow Up
Löysin tän biisin pari vuotta sitten, ja se kolahti kertalaakista muhun. Mä olen juuri sellainen ikilapsi, joka vielä vanhainkodissakin katsoo Disney-elokuvia ja pukeutus paljon mieluummin lastenvaatteisiin, kun ne on aina niin ilosia ja paljon kivempia, kuin aikuisten tylsät vaatteet. Oon aina inhonnut vanhenemista, mutta silti rakastanut synttäreitä - jotka on muuten huomenna. Synttäreissä parasta on se, kun tuntuu, että koko päivä on pyhitetty vaan itselleen. Vaikka ei edes tehtäisi mitään erikoista ja vaikka olisin koulussa tai töissä, niin päivä silti tuntuu erityiseltä.
Tähän asti oon aina vaan ajatellu, että oon ikuisesti lapsi, ja vaikka kuinka tulisi lisää ikää, niin olisin silti lapsi. Nyt en enää ole varma asioista. Oon viime aikoina joutunut ottamaan asioista paljon enemmän vastuuta, kuin tähän asti, mutta en ennen tätä päivää ole tajunnut, kuinka paljon se on kasvattanut mua. Koko tän kuvion tajuaminen oikeesti alkoi pelottamaan mua. Vaikka tiedän, että mun sisäinen lapseni ei ole helposti tapettavissa, pelkään silti, että joku päivä huomaan olevani uraanjuurtunut tylsä aikuinen, joka ei osaa enää ottaa rennosti ja ottaa itsensä koko ajan liian vakavasti. Voi olla vähän tyhmää pelätä tällaista etukäteen, varsinkin kun voin helposti yrittää estää tän ja muuttaa asiaa, jos huomaan tän tarpeeksi ajoissa. Mutta mitä jos se tapahtuu yhtä salakavalasti, kuin mun kasvaminen tähän asti?
Silti oon iloinen tästä kasvamisesta. Pelkään edelleen omilleni muuttamista, mutta aika ajoin huomaan jo kaipaavani sitä. Elämä äitin kanssa kahestaan rupeisi jo riittämään. Se saa mut entistä enemmän tsemppaamaan kevään pääsy- ja valintakokeisiin. Haluan päästä opiskelemaan, haluan pois täältä. Nyt kun oon joutunut ottamaan enemmän vastuuta, mikä on hyvä asia, mun itseluottamus on kasvanut. Tiedän, että mä pystyisin asumaan omillani, vaikka iltaisin pelkäänkin olla yksin kotona enkä halua mennä meidän kellarikerrokseen suihkuun yksin. Osaan jo kuvitella, kuinka oon omassa kämpässä tai koulun asuntolassa, ja kuinka kuuntelen tätä biisiä yksinäni ja itken silmät päästäni, kun mulla on koti-ikävä. Mutta samalla tiedän, että se kuuluu osana tähän prosessiin ja mun on pakko kohdata se. Tiedän myös sen, että selviän siitäkin. Oon elämässäni selvinnyt jo vaikka mistä. Tää tulee olemaan loppujen lopuksi ihan pikku juttu.
Millasia fiiliksiä teillä on ikääntymisestä ja itsenäistymisestä? Haluatteko jo muuttaa pois kotoa, vai oletteko jo tehneet sen? Millasia tuntemuksia ja pelkoja teillä on omasta pärjäämisestänne?
Tähän asti oon aina vaan ajatellu, että oon ikuisesti lapsi, ja vaikka kuinka tulisi lisää ikää, niin olisin silti lapsi. Nyt en enää ole varma asioista. Oon viime aikoina joutunut ottamaan asioista paljon enemmän vastuuta, kuin tähän asti, mutta en ennen tätä päivää ole tajunnut, kuinka paljon se on kasvattanut mua. Koko tän kuvion tajuaminen oikeesti alkoi pelottamaan mua. Vaikka tiedän, että mun sisäinen lapseni ei ole helposti tapettavissa, pelkään silti, että joku päivä huomaan olevani uraanjuurtunut tylsä aikuinen, joka ei osaa enää ottaa rennosti ja ottaa itsensä koko ajan liian vakavasti. Voi olla vähän tyhmää pelätä tällaista etukäteen, varsinkin kun voin helposti yrittää estää tän ja muuttaa asiaa, jos huomaan tän tarpeeksi ajoissa. Mutta mitä jos se tapahtuu yhtä salakavalasti, kuin mun kasvaminen tähän asti?
Silti oon iloinen tästä kasvamisesta. Pelkään edelleen omilleni muuttamista, mutta aika ajoin huomaan jo kaipaavani sitä. Elämä äitin kanssa kahestaan rupeisi jo riittämään. Se saa mut entistä enemmän tsemppaamaan kevään pääsy- ja valintakokeisiin. Haluan päästä opiskelemaan, haluan pois täältä. Nyt kun oon joutunut ottamaan enemmän vastuuta, mikä on hyvä asia, mun itseluottamus on kasvanut. Tiedän, että mä pystyisin asumaan omillani, vaikka iltaisin pelkäänkin olla yksin kotona enkä halua mennä meidän kellarikerrokseen suihkuun yksin. Osaan jo kuvitella, kuinka oon omassa kämpässä tai koulun asuntolassa, ja kuinka kuuntelen tätä biisiä yksinäni ja itken silmät päästäni, kun mulla on koti-ikävä. Mutta samalla tiedän, että se kuuluu osana tähän prosessiin ja mun on pakko kohdata se. Tiedän myös sen, että selviän siitäkin. Oon elämässäni selvinnyt jo vaikka mistä. Tää tulee olemaan loppujen lopuksi ihan pikku juttu.
Millasia fiiliksiä teillä on ikääntymisestä ja itsenäistymisestä? Haluatteko jo muuttaa pois kotoa, vai oletteko jo tehneet sen? Millasia tuntemuksia ja pelkoja teillä on omasta pärjäämisestänne?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti