Nickelback - If Today Was Your Last Day
Tein viime viikolla jotain ensimmäistä kertaa elämässäni ja oon vähän hämmästellyt, ettei tähän ikään oo vielä tarvinnut sitä kertaakaan tehdä. Sotin nimittäin hätäkeskukseen. En tosin koskaan, en pahimmissa painajaisissanikaan uskonut, että kun ensimmäisen kerran sinne soittaisin kertoisin, että löysin ihmisen elottomana. En voi muuta sanoa, kuin että onneksi en mennyt sen asiakkaan luokse yksin sinä aamuna. En oo nimittäin aiemmin nähnyt kuollutta ihmistä, sillä en oo käynyt katsomassa edes kuolleita läheisiäni, vaikka olisin saanutkin. Mulla on todella epäuskoinen fiilis koko tästä jutusta. En oo kokenut mitään kunnon järkytystä asiasta. Kun aloin soittaa hätäkeskukseen, kehoon virtas saman tien niin paljon adrenaliinia, ettei pelkoreaktioille oikeen ollut tilaa. Oon ainoastaan epäuskoinen. Oon koko viikonlopun miettiny, että onko se oikeesti tapahtunut vai onko se ollutkin vaan unta, mutta muistikuvat on niin todentuntusia, että en mä varmastikaan ole vaan kuvitellut koko asiaa.
Oon aina pitäny hirveenä kliseenä sitä, kun ihmiset on sanonu eläneensä jonkun järkyttävän hetken uudestaan joka kerta, kun sulkee silmät. Perjantain ja lauantain välisenä yönä sain syödä sanani, kun heräsin kahdelta ja nukahdin uudestaan vasta kuudelta, koska joka kerta kun suljin silmät, olin uudestaan siinä hetkessä, kun työkaveri avaa sen huoneen oven, minkä takaa se asiakas löyty kuolleena. Joka kerta tässä kohtaa silmät rävähti automaattisesti auki, kun en halunnut nähdä sitä uudestaan. Viime yö meni jo paremmin, joten eiköhän tämä tästä helpotu pikkuhiljaa.
Kyllä tää taas pysäytti ajattelemaan. En osannut odottaa tämän ihmisn lähtöä, vaikka hän jo iäkäs olikin ja tiedän sen, että tässä työssä jos missä pitää varautua kohtaamaan kuolema koska tahansa. Se yllätti silti. Perjantai-iltana pelkäsin nukahtaa myös siksi, että yhtäkkiä jäin ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että se olen minä, joka löydetään seuraavana aamuna kuolleena. Työnsin nuo ajatukset kuitenkin saman tien sivuun, sillä en yleensä ikinä ajattele noin. Tiedän paremmin kuin hyvin, että munkin päivät loppuu aikanaan, mutta uskon myös, että jos itse tarpeeksi uskon siihen että oma elämä jatkuu, niin ei se ihan yhtäkkiä siinä vaiheessa pääty. Saattaa olla naiivi tapa ajatella, mutta se helpottaa mua eikä mun mielestä ole järkeä elää missään kuolemanpelossa, kun se kuitenkin korjaa meistä jokaisen aikanaan.
Tämä Nickelbackin kappale on mulle tuttu jo vuosien takaa ja oon kuunnellut sitä säännöllisesti ihan vaan, että oppisin vähän tuon kappaleen ajatusmaailmaa. Tästä biisistä voisi jokaista lausetta käyttää mottona. Haluaisin oppia elämään paremmin hetkessä. Mulla on paha tapa ajatella kaikki tulevaisuuteen ja tehdä kaikki sitten joskus. Sillon kun asuin Helsingissä ja vietin lähes kaiken aikani joko koulussa tai treeneissä, en ikinä voinut lähtee mihinkään, kun oli aina treenit missä piti olla. Usein myös viikonloppuriennot jäi välistä kavereiden kanssa, kun olin joko treeneissä tai matseissa. Eipä niitä hirveästi olis ollukaa, mutta kuitenkin. Sillon kunnolla heräsin siihen, että mun pitää oppia tarttumaan hetkeen ja oon parhaani mukaan lähtenyt useammin mukaan juttuihin ja yrittänyt muutenkin löysätä tietyissä asioissa. Ei kaikesta tarttee niin nipottaa. Olen siis oikealla tiellä, mutta en vielä perillä. En kyllä tiedä, osaanko koskaan elää kuin viimeistä päivää. Ei mustaa välttämättä edes olisi siihen.
Oletteko te nähneet kuolleita ihmisiä? Oletteko te eläneet järkyttäviä hetkiä uudestaan? Osaatteko elää hetkessä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti