Smurffit - Smurffijengi
Saanko esitellä lapsuuden suosikkini - Smurffit! Näitä on lapsena ja vähän vanhempanakin tullut soitettua kellon ympäri ja meillä oli useita Smurffilevyjä. Pari ensimmäistä on kyllä edelleen kestosuosikkeja ja oli ihana huomata, kuinka ne sanat osaa vielä yli kymmenen vuoden jälkeenkin ulkoa. Kyllä on muutamaan otteeseen tullut soitettua niitä Youtubesta ja ihan levyltäkin, jos sattuu levyjä meiltä kotoa jostain vielä löytymään. Tää on smurffien cover Mr. Presidentin kappaleesta Coco Jamboo, ja aina jos se soi radiosta, niin mä alan laulaa Smurffeja siihen päälle, ärsytti se sitten muita kuinka paljon tahansa.
Muistelisin lukeneeni joskus, että tää biisi olisi tehty Leijonien ensimmäisen MM-kullan innoittamana, mikä on paljon mahdollista, koska kuunnelkaa oikeasti noita sanoja. Luulin olevani jotenkin fiksu ja analyyttinen, kun tajusin tän yhtäläisyyden 2011 vuoden MM-kisojen yhteydessä, mutta sitten karu totuus iski ja totesin, että fiksun ja analyyttisen sijasta olenkin hidasälyinen. Ei luulisi tulleen yllätyksenä. Lisäksi Tanssihitit vol. 1 levy, jolla tää biisi on, julkaistiin vuonna 1996, joka sopii yhteen MM-voiton -95 kanssa.
Mä oon penkkiurheilija, mutta täsmennettäköön tässä vaiheessa, etten kuitenkaan ole urheiluhullu. En urheile jatkuvasti - jos laisinkaan - enkä seuraa urheilua jatkuvasti. Seuraan olympialaisia aktiivisesti, samoin lätkän MM-kisoja ja Liigan playoffeja. Jos surffaan kanavia telkkarista, ja menossa on mitä tahansa muuta, paitsi golfia, moottoriurheilua, tappelulajeja tai snookeria, niin jään yleensä katsomaan. Tässä vaiheessa varmaan suurin osa toteaa, etten ole mikään penkkiurheilija, mutta te saatte sanoa niin. En ole hardcore-penkkiurheilija, mutta urheilu kiinnostaa, ja seuraan sitä aina, jos sitä on menossa. En kuitenkaan koe tarpeelliseksi seurata kaikkea mahdollista urheilua tai edes yhtä tiettyä lajia orjallisesti. Seuraan urheilua siinä määrin, kuin minusta hyvältä tuntuu, ja kutsun itse itseäni penkkiurheilijaksi. Ottakaa tästä nyt sit selvää.
Leijonat on vienyt pysyvän paikan mun sydämestä, ja mulla on aina luottoa Leijoniin. Mua inhottaa suomalaisten asenteessa se, että usein joukue lytätään, jos nimet ei ole niitä mitä juuri itse joukkueeseen haluaa. En mä lähde liikaa spekuloimaan pelkkien nimien perusteella. Mun urheilutietämyksellä mulla ei ees ole siihen varaa. Pääsen myös ite helpommalla, kun en turhaan stressaa tällasesta, vaan meen avoimin ja luottavaisin mielin ja annan pelaajien hoitaa työnsä. Eikä ole tarvinnut tähän asti pettyä.
Toinen mikä mua inhottaa on suomalaisten tapa puhua menestyksestä tai sen puutteesta. Parhaiten sen huomaa siitä, että positiivisessa tilanteessa kyse on Suomesta ja negatiivisessa Leijonista. Suomi voittaa, mutta Leijonat häviää. Mitä urheiluhenkeä se on, että ei tueta joukkuetta myös huonoina hetkinä, vaan heti etitään jotain tiettyjä syyllisiä? Totta kai alueeet, joissa pitää parantaa täytyy löytää, jotta joukkue voi mennä eteenpäin, se on ihan selvä. Mutta ei siinä tarvitse alkaa syyttelemään tiettyjä pelaajia tai valmennusta. Jos jotkut asiat menee matsissa päin honkia, niin sitten ne menee. Ne täytyy parantaa seuraavaan peliin, ja lähteä siihen uuteen peliin sillä asenteella, että kyllä homma saadaan hoidettua ja unohtaa edellisestä matsista huonot fiilikset ja keskittyä peliin täysin. Tosiurheilija ja urheilufani pystyy seisomaan joukkueensa takana myös huonoina hetkinä ja kannustamaan joukkuetta eteenpäin.
Ootteko te Smurffi-faneja? Millasia (penkki)urheiolijoita te olette? Osaatteko suhtautua myös huonojen kokemusten jälkeenkin luottavaisesti omaan suosikkijoukkueeseen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti