I can't tell where the journey will end. But I know where to start

Avicii - Wake Me Up

Yleensä en ole tän tyylisen musiikin suurin kuluttaja. Nää on hyviä jonkun aikaa ja kiva kuunnella, mutta vähän ajan päästä ne rupee kyllästyttämään. Tän kanssa ei kuitenkaan ole niin käynyt, vaikka biisiä on jo hyvän aikaa soitettu millon missäkin. Tää on kyllä muutenkin poikkeus tuossa kategoriassa, sillä se kiinnitti mun huomion, mitä tän tyylisen biisit ei aina tee.

Kuuntelin tätä biisiä ja tajusin, että tää on ihan ku minä lukiossa. Mä olin koko yläasteen ajan kuullut kliseitä siitä, kuinka lukiossa on aikaa miettiä mitä haluaa tehdä ja mikä kiinnostaa. Ymmärsin ton kyllä, mutta välillä mun teki mieli nauraa niille, jotka panikoi, kun eivät tienneet, mitä haluavat tehdä. Mulla oli jo lukioon mentäessä selvät sävelet, kuinka hoidan lukion ja miten jatkan siitä eteenpäin.

Tai niinhän mä luulin. Olis varmaan pitäny osata oottaa, että jos yläasteella oli haaveammatti vaihtunu koko ajan, että se voi jatkua lukiossakin. Lukioaikana oli vaan se ero, että mun haave vaihtu kerran. Mutta sen jälkeen se ei ole vaihtunut, vaan mulla on koko ajan syventynyt halu lähteä opiskelemaan juuri sitä alaa ja juuri siihen ammattiin. Tiedän kyllä, että suunnitelmilla on usein tapana muuttua, mutta ehkäpä tällä kertaa mä oon oikeesti löytänyt jotain, mitä haluan tosissani lähteä opiskelemaan ja mitä mä haluan tehdä - toivottavasti - koko loppu elämäni.

Mutta osaan kyllä varautua siihen, että mulla voi parin vuoden päästä olla taas täysin toiset suunnitelmat. Mulle on elämässä niin monta kertaa tullut yllättäviä tilanteita vastaan, että en yhtään ihmettele, vaikka niitä tulisi vielä jatkossakin. Jos niitä tulee, niin tulkoon. Nehän ne juuri tästä elämästä niin mielenkiintoisen ja uniikin tekeekin. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraava päivä tai jopa tunti tuo tullessaan.


Entäpä te? Onko teillä paljon kokemusta siitä, että hyvät suunnitelmat kaatuu ylllättävään asiaan? Tai siitä, kuinka tulevaisuuden suunnitelmat yhtäkkiä vain muuttuu toisiksi?

Yuo're my escape when I'm stuck in the small town

Simple Plan -This Song Saved My Life

Simple Plan ja Pierre Bouvier ovat niin isoja rakkauksia mulle, etten edes tiedä mistä aloittaa. Rakastuin Simple Planiin yläasteella, kun kuunneltiin bändin kappale Welcome to My Life englannin tunnilla. Olin jo sitä ennen kuullut bändin kappaleita radiosta ja jopa tykännytkin joistain, mutta tää oli se, milloin tutustuin bändiin ja milloin rakastuin siihen. Rakastan Simple Planissa sitä, että suunnillen jokainen bändin biisi toimii kannanottona johonkin asiaan. Mulle biiseissä sanat on oikeasti tärkeät, joten siksi osaan arvostaa enemmän kunnollisia sanoituksia.

Mulla itselläni ei ole olemassa mitään tiettyä biisiä, joka toimisi voimavarastona silloin, kun on vaikea olla. Mulla kuitenkin on monia biisejä, jotka voi sellaisena toimia ja rakastan sitä tunnetta kun kuulen jonkun biisin ja tajuan, että se sopii mulle loistavasti tai on juuri oikea biisi silloiseen elämänvaiheeseen. Näitä biisejä on useampia, ja toivottavasti niitä tulee vielä paljon lisää. 

This Song Saved My Life on osoitus siitä, että musiikilla voi olla iso merkitys ihmisen elämään. Musiikki on tapa, jolla ihminen voi purkaa omaa huonoa oloaan ja omia tunteitaan. Osa tekee omia biisejä, osa laulaa, osa soittaa jotain soitinta. Mutta myös ihmisillä, jotka eivät ole näin musikaalisia, on mahdollisuus purkaa pahaa oloaan musiikkiin. Olen itsekin huomannut sen, että joskus olo helpottuu, kun vaan pääsee kuuntelemaan musiikkia. Varsinkin jos löytyy joku omia tunteita kuvastav biisi, jota voi soittaa repeatina koko seuraavan viikon. Mutta löytyy siihen tunteiden purkamsieen muitakin keinoja, jos musiikki i tunnu omalta jutulta.

Millä tavoin te yleenä puratte pahaa oloa tai tunteitanne? Onko teillä olemassa jotain biisejä, joista ammennatte voimaa huonoina hetkinä?

Why am I holding on?

Maroon 5 - Daylight

Maroon 5 on bändi, jonka olemassa olosta oon tiennyt pitkään ja kuunnellut sitä lähinnä vain radiosta. Kunnes suunnilleen vuosi sitten tajusin, kuinka hyvä tämä bändi tosissaan on, ja että Adam Levinen ääni on itse täydellisyys. Ei miehessä kyllä muutenkaan ole valittamista, kattelisin sitä mielelläni enemmänkin. Jälkeenpäin harmittaa älyttömästi, etten tajunnut bändin ihanuutta silloin, kun he viimeksi olivat Suomessa. No, jospa bändi vielä joskus vierailisi Suomessa, että pääsisin ihan livenä fiilistelemään tätä hienoutta.

Kyseinen biisi on bändin Overexposed albumilta, joka on levyistä suosikkini. Se on kokonaisuudessaan älyttömän hyvä, uppoaa muhun täysin. Kun ekan kerran kuulin tämän biisin, pysähdyin kuuntelemaan. Seuraavaksi löysin itseni kuuntelemasta tätä non-stoppina YouTubesta. Tää osu vielä todella oikeaan aikaan, sillä olin tuolloin viimeistä vuotta lukiossa, ja suunnittelemassa hakemista opiskelemaan ja elämää, jos pääsisin kouluun. En päässyt, mutta sopii mun elämään silti.

Mä olen elämäni aikana muuttanut kohtuullisen monta kertaa, milloin isommille ja milloin pienemmille paikkakunnille. Paikkakunnalta toiselle muuttaminen ei ole koskaan ollut helppoa, sillä mua inhottaa jättää kaverit ja alottaa uudelta pohjalta vieraassa ympäristössä vieraiden ihmisten ympäröimänä. Oon lisäksi älyttömän huono kaveri pitää ytheyksiä ja kyselemään kuulumisia. Kyllä mua oikeasti kiinnostaa, mitä mun kavereille kuuluu ja mä haluan tietää, miten niillä menee. En halua unohtaa niitä, enkä tulla unohdetuksi. Mutta jotenkin mun on tosi vaikea edes ottaa puhelinta käteen ja laittaa viestiä.

Tää varmaan juontaa juurensa siihen, että inhoan kuulumisten kysymistä osana kulttuuria. Se kuuluu hyviin tapoihin, ja siksi se on osittain menettänyt mun silmissä merkityksensä. Kyllä mä haluan, että voin vastata täysin rehellisesti tuohon kysymykseen, ilman että tarttee kohteliaisuuden pakosta vastata "hyvää, kiitos". Itse pyrin kysymään kuulumisia aina sopivassa tilanteessa, mutta silloin mua myös ihan OIKEASTI kiinnostaa tietää, miten sillä ihmisellä menee. Pelkään vaan, ettei sitä osata ajatella noin. Inhottaa, kun lainasanojen mukana myös tavat rantautuu muihin kulttuureihin ja sekoittuu. Englannin kielessähän kuulumisiin kuuluu vastata edellä mainitun tapaan kohteliaasti ja kysyä toiselta kuulumisia, johon toinenkin osapuoli vastaa kohteliaasti. Sitten aletaan vasta keskustella jostain muusta. Onhan sielläkin toki mahdollista vastata kohteliaasti, ettei niin kauhean hyvää, mutta ei se ole mun mielestä silti sama, kuin sanoa suoraan asioiden olevan huonosti. Tai sitten mä vaan oon oikeesti ihan luokattoman huono kaveri, joka yrittää keksiä jotain hirveän syvällistä selitykseksi sille. Mutta tätä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti, oon huono kaveri kaikille.

Kuitenkin, mun jatkuvassa muutoksessa olevaan elämään tämä biisi sopii paremmin kuin hyvin. Mitenkäs te? Millaisia fiiliksiä tää biisi teissä herättää?

Tämän pinnan alla on äkkisyvää

Mitra Kaislaranta - Äkkisyvää

Tänä vuonna seurasin Idolsia yllättävän aktiivisesti. Lähinnä juurikin Mitran ja Alman takia, totta puhuakseni. Vaikka selväähän se oli suunnilleen teatteriviikonlopusta lähtien, että Mitra sen voittaa. Ei siellä ollut ketään, joka Mitralle olisi oikeasti pärjännyt.

Tämä biisi on kirjoitettu Mitralle finaalia varten. Jo silloin kun kuulin tämän, biisi puhutteli mua tosi paljon. Musiikillisesti tää kuulostaa mille tahansa nykypäivän pop-biisille. Mutta noi sanat on ne, mitkä muhun iski. Jotenkin tää biisi on niin minä, kuin vaan olla ja voi.

Mä oon just sellanen ihminen, joka ei kunnolla osaa puhua tunteista. Mä en osaa enkä halua avata liikaa mun ajatuksia ja suurimpia pelkoja muille. Mun on koko elämäni ajan pitänyt olla reipas ja huolehtia itseni lisäksi myös muista. Oon osannut hyvin jättää itseni sivuun, ja pitää itseeni liittyvät asiat omana tietonani, ettei muiden tarvii stressata niistä samalla lailla, ku mä stressaan muiden asioista. Ennemmin pidän kaiken sisälläni ja puran sen kirjottamalla tai itkemällä, kuin kertoisin muille. Niin typerältä, kuin se kuulostaakin.

Kyllä mä osaan avautua asioista, ja monesti oon joidenkin kavereiden kanssa puhunut, jos on ollut jotain, mikä molempia tai kaikkia samalla hetkellä ärsyttää. Uskallan myös sanoa mielipiteeni ja seisoa sanojeni ja tekojeni takana. Mutta mulla, kuten varmaan kaikilla ihmisillä on olemassa ne tietyt asiat, joista ei puhuta muille. Enkä mä totisesti ole ihan vähällä puhumassa niistä yhtään kenellekään. En mä tiedä, osaanko ikinä puhua niistä kenellekään. Salaa toivon, että voisin jollekin oikeasti kertoa, mitä kaikkea mä oon kokenu, miltä kaikki on musta tuntunut. Mutta samalla se pelottaa mua. Mitä, jos ne kaikki tiedot leviääkin muille? Mitä jos menetän mulle rakkaita ihmisiä sen takia? Mä ajattelen seurauksia liikaa, ja siksi en uskalla avata suutani. En oo koskaan uskaltanut.

"Mut ymmärsitkö koskaan, et mun kovan kuoren alla on vain herkkä sydänparka. Se helposti mut tummaan veteen vie. Mä oon käynyt siellä jo ja mä tiedän siellä on äkkisyvää."
Itse olen kokenut tuon pari kertaa, kun olen oikein alkanut miettimään jotain ja ajatukset ovat menneet yhä pidemmälle ja pidemmälle, ja yhtäkkiä olen tajunnut jotain itsestäni tai muista. Jotain sellaista, jota en olisi uskonut koskaan ymmärtäväni tai jotain sellaista, minkä en ikinä olisi uskonut voivan olla mahdollista. Ne hetket on olleet pelottavia, mutta ennen kaikkea palkitsevia. Ne on antaneet mulle lisää uskoa siihen, että kaikelle on selitys ja että kaikki tapahtuu syystä, niin kuin mä uskon.

Onko teillä ollut vastaavia kokemuksia? Pystyttekö samaistumaan tekstiin? Mitä mieltä olette itse biisisitä?