Baby you're more than your mistakes

Cimorelli - You're Worth It

Olen kuunnellut Cimorellin siskosten cover-kappaleita jo parin vuoden ajan aina säännöllisen epäsäännöllisesti. Olen tykännyt myös heidän omista kappaleistaan, ja tähän tykästyin erityisesti. Tää on toki aika kliseinen kappale, sillä tämäkin teema alkaa olla aika puhki kulutettu. Tykkään kuitenkin siitä, että tämä ei ole sellainen angstinen kappale, joka saa kenet tahansa kokemaan itsensä masentuneeksi. Kappale ei sinänsä ole niin erikoinen, mutta tykästyin kovasti musiikkivideoon. Tovion todella, että jonain päivänä voisin itse pyyhkiä vastaavia sanoja pois itsestäni kokonaan. Etten enää ajattelisi itsestäni niin negatiivisesti, kuin nyt ajattelen.

Jotkut, jotka tuntee mut, ei välttämättä edes näe sitä, miten ajattelen itsestäni ja kohtelen itseäni. Piilotan kaikki ne ajatukset jonnekin mieleni syövereihin ja palaan niihin silloin kun olen yksin. Tai ainakin mä luulen, että moni ei tiedä näistä asioista. En ainakaan ole ääneen niistä pahemmin puhunut. Miten vain, olen viime aikoina huomannut, että oon ajatellut itsestäni positiivisemmin. Mun itsetunto ja -varmuus on parina viime vuonna kasvanut tosi paljon. Mulla on vielä matkaa siihen ihanteelliseen tilanteeseen, mutta suunta on oikea, enkä voisi olla iloisempi siitä. Aion todellakin ottaa tän kappaleen yhdeksi niistä lukuisista tsemppilauluista, joita varmaan jokaisella musiikkia kuuntelevalla on.

Mulla on tällä hetkellä tosi hyvä asenne itseeni, ja alan vähitellen tajuta, että ehkä mä oonkin ihan hyvä tyyppi tällaisena, eikä mun välttämättä tarttekaan muuttaa itseäni. Kuten eräässä aiemmassa postauksessa kerroin, olen yrittänyt syödä terveellisemmin ja muutenkin muokata vähän elämäntapaani. Lipusimisia on tullut, en häpeä myöntää sitä, mutta en ole antanut sen haitata. Vaikka olisin koko viikonlopun mässäillyt kavereiden kanssa, olen maanantaina onnistunut ottamaan itseäni niskasta kiinni ja palaamaan takaisin ruotuun. Tämä on tehnyt todella hyvää itsetunnolleni, sillä en koe olevani luovuttaja tässä asiassa. Se helpottaa elämistä, kun en koko ajan koe pettäväni itseäni. Jännityksellä toki ootan, kuinka käy jouluna ja sen jälkeen, mutta sinne on vielä muutama viikko (hui kamala kuinka vähän!) aikaa.

Jos teillä on ongelmia itsetunnon kanssa, miettikää nyt mistä se johtuu. Antakaa itsellenne etukäteisjoululahja, ja miettikää ihan tosissanne, mikä laskee teidän itsetuntoa tai -varmuutta, ja miten voisitte muuttaa asiaa. Luvatkaa itsellenne, että yritätte tosissanne muuttaa sitä ja sallikaa lipsumiset ja huonot päivät. Ne on ihan täysin inhimillisiä ja ymmärrettäviä, niitä sattuu kaikille. On vaan tärkeää niiden huonojen päivien jälkeen muistaa nousta ylös sieltä itsesäälin maakuopasta ja jatkaa siitä, mihin edellisenä hyvänä päivänä jäi. Mulla tää on ollut tosi innostava kokemus ja toivon todella, että tää fiilis pysyy yllä pitkään. Tämä on sen arvoista, voin luvata sen.

Onko teillä ongelmia itsetunnon kanssa? Oletteko huomanneet muutosta omassa itsetunnossa? Mikä siihen on vaikuttanut? Onko teillä tsemppilauluja, jotka auttaaa tajuamaan, ettei kaikki olekaan huonosti?

'Cause the hands of time are never on your side

Nickelback - If Today Was Your Last Day

Tein viime viikolla jotain ensimmäistä kertaa elämässäni ja oon vähän hämmästellyt, ettei tähän ikään oo vielä tarvinnut sitä kertaakaan tehdä. Sotin nimittäin hätäkeskukseen. En tosin koskaan, en pahimmissa painajaisissanikaan uskonut, että kun ensimmäisen kerran sinne soittaisin kertoisin, että löysin ihmisen elottomana. En voi muuta sanoa, kuin että onneksi en mennyt sen asiakkaan luokse yksin sinä aamuna. En oo nimittäin aiemmin nähnyt kuollutta ihmistä, sillä en oo käynyt katsomassa edes kuolleita läheisiäni, vaikka olisin saanutkin. Mulla on todella epäuskoinen fiilis koko tästä jutusta. En oo kokenut mitään kunnon järkytystä asiasta. Kun aloin soittaa hätäkeskukseen, kehoon virtas saman tien niin paljon adrenaliinia, ettei pelkoreaktioille oikeen ollut tilaa. Oon ainoastaan epäuskoinen. Oon koko viikonlopun miettiny, että onko se oikeesti tapahtunut vai onko se ollutkin vaan unta, mutta muistikuvat on niin todentuntusia, että en mä varmastikaan ole vaan kuvitellut koko asiaa.

Oon aina pitäny hirveenä kliseenä sitä, kun ihmiset on sanonu eläneensä jonkun järkyttävän hetken uudestaan joka kerta, kun sulkee silmät. Perjantain ja lauantain välisenä yönä sain syödä sanani, kun heräsin kahdelta ja nukahdin uudestaan vasta kuudelta, koska joka kerta kun suljin silmät, olin uudestaan siinä hetkessä, kun työkaveri avaa sen huoneen oven, minkä takaa se asiakas löyty kuolleena. Joka kerta tässä kohtaa silmät rävähti automaattisesti auki, kun en halunnut nähdä sitä uudestaan. Viime yö meni jo paremmin, joten eiköhän tämä tästä helpotu pikkuhiljaa.

Kyllä tää taas pysäytti ajattelemaan. En osannut odottaa tämän ihmisn lähtöä, vaikka hän jo iäkäs olikin ja tiedän sen, että tässä työssä jos missä pitää varautua kohtaamaan kuolema koska tahansa. Se yllätti silti. Perjantai-iltana pelkäsin nukahtaa myös siksi, että yhtäkkiä jäin ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että se olen minä, joka löydetään seuraavana aamuna kuolleena. Työnsin nuo ajatukset kuitenkin saman tien sivuun, sillä en yleensä ikinä ajattele noin. Tiedän paremmin kuin hyvin, että munkin päivät loppuu aikanaan, mutta uskon myös, että jos itse tarpeeksi uskon siihen että oma elämä jatkuu, niin ei se ihan yhtäkkiä siinä vaiheessa pääty. Saattaa olla naiivi tapa ajatella, mutta se helpottaa mua eikä mun mielestä ole järkeä elää missään kuolemanpelossa, kun se kuitenkin korjaa meistä jokaisen aikanaan.

Tämä Nickelbackin kappale on mulle tuttu jo vuosien takaa ja oon kuunnellut sitä säännöllisesti ihan vaan, että oppisin vähän tuon kappaleen ajatusmaailmaa. Tästä biisistä voisi jokaista lausetta käyttää mottona. Haluaisin oppia elämään paremmin hetkessä. Mulla on paha tapa ajatella kaikki tulevaisuuteen ja tehdä kaikki sitten joskus. Sillon kun asuin Helsingissä ja vietin lähes kaiken aikani joko koulussa tai treeneissä, en ikinä voinut lähtee mihinkään, kun oli aina treenit missä piti olla. Usein myös viikonloppuriennot jäi välistä kavereiden kanssa, kun olin joko treeneissä tai matseissa. Eipä niitä hirveästi olis ollukaa, mutta kuitenkin. Sillon kunnolla heräsin siihen, että mun pitää oppia tarttumaan hetkeen ja oon parhaani mukaan lähtenyt useammin mukaan juttuihin ja yrittänyt muutenkin löysätä tietyissä asioissa. Ei kaikesta tarttee niin nipottaa. Olen siis oikealla tiellä, mutta en vielä perillä. En kyllä tiedä, osaanko koskaan elää kuin viimeistä päivää. Ei mustaa välttämättä edes olisi siihen.

Oletteko te nähneet kuolleita ihmisiä? Oletteko te eläneet järkyttäviä hetkiä uudestaan? Osaatteko elää hetkessä?