Summers never looked the same

Daughtry - September

Kyllä se syksy vaan tulee tänäkin vuonna, ei sille mitään mahda. Ensimmäisenä huomasin sen näistä mielettömän kylmistä aamuista! Joudun oikeesti arkena vetämään lapaset käteen, kun lähen kävelemään töihin vartin yli kuus. Kyllä, minä joudun heräämään aamulla ihan kamalan aikasin. Minä, joka voisin nukkua vaikka sen kaksikymmentäneljä tuntia. Mutta ihmeen hyvin tämä on sujunut, ja joinakin aamuina oon ihan oikeasti saanut itseni ylös ennen kuutta. Uskokaa tai älkää.

Siinähän se kesä taas meni. Ei tää ollut mulle mikään paras-kesä-ikinä, mutta kyllä mä siitä nautin, niin kuin kaikista vudenajoista. Jotenkin koko kesä meni tulevaisuuden kanssa hermoillessa, ja se ehkä vähän harmittaa näin jälkikäteen. Tosin mä osaan olla aika huono ihminen elämään hetkessä, joten olisinko voinut odottaakaan muuta. Voisin yrittää ottaa tavoitteeksi, että ensi kesänä ottaisin ihan rennosti. Turha mun on mitään kesäkuussa murehtia, kun tuomio syksystä tulee vasta kesä-heinäkuun vaihteessa aikaisintaan. Voisin nauttia koko kesäkuun, heti heinäkuun alussa järjestää kaiken valmiiksi mitä vaan voin, ja nauttia sen jälkeen vähän vielä lisää. Plussaa olis, jos ensi kesänä saisin ihan oikeasti jopa kesätyöpaikan.

Mutta kannattaako sitä ensi kesääkään vielä murehtia, kun ollaan vasta syyskuussa menossa. Mitäpä jos yrittäisinkin nauttia tästä syksystä? Paitsi että mähän nautin jo, vaikka se ei siltä aina tunnukaan, kun tuun väsyneenä töistä kotiin ja lösähdän sohvalle tai kun illalla katson ehdistuneena kelloa puoli yhdeksältä ja mietin, että pitäisi jo lähteä nukkumaan, enkä ole tehnyt eväitä seuraavalle päivälle. Oon nyt ollut kuukauden töissä, ja tää on ollut mielettömän antoisaa työtä, ja työyhteisö on ihan mahtava. Tässäkin työssä on käynyt niin, että ekan kuukauden jälkeen oon hahmottanut kunnolla, mitä kaikkea mun pitää tehdä ja mitäs kaikkea ne muut tekeekään. Täytyy myöntää, etten olisi ikinä uskonut, että voisin nauttia näinkin paljon vanhusten parissa työskentelystä. Jotenkin aina ajattelin, että se olis musta kauheen ahdistavaa nähdä päivästä toiseen huonokuntosia vanhuksia ja pelätä koko ajan, että joku niistä luhistuu lattialle eikä enää nousekaan sieltä. Ei mulla oo ollu ollenkaa sellasi tuntemuksia. On mulla tietysti huolia niiden suhteen, mutta en mä oo jatkuvassa ahdistuksessa, niin kuin luulin olevani.

En ikinä lakkaa ihmettelemästä, miten nopeasti aika oikeasti kuluu. Ei se sille tunnu siinä vaiheessa, kun töissä ei ole tekemistä ja pyörittelen peukaloita ja mietin onko kuitenkin jotain, mitä voisin tehdä. Vaikea uskoa, että oon tosiaan jo ollut sen kuukauden töissä, ja että kohta on jo lokakuu ja sitten ei meekään enää hetki, ku on joulu. Vaikea käsittää, eikä se siitä helpotu mihinkään. Aika kuluu aina joko liian nopeasti tai hitaasti, kyllähän me se tiedetään. Saadaanhan me siitä muistutuksia koko ajan.

Vielä lopuksi, voitteko vaan hetken aikaa katsoa ja kuunnella Chris Daughtrya? Varsinkin, jos ette ole sitä vielä koskaan tehneet. Ihana mies, en voi muuta sanoa.

Millasia suunnitelmia teillä on syksyksi? Vai suunnitteletteko ollenkaan? Tapahtuiko kesällä jotain erikoista? Onko teillä ollut kokemuksia, joista teillä oli kovat ennakkluulot, mutta mikä kuitenkin yllätti teidät?

Sälekaihtimesi avaa - siellä paistaa aurinko!

 Mikko Siltala - Herää sisko

 

Kauheaa, kuinka nopeasti aika kuluu! Oon ollut kohta jo kuukauden töissä, ja jotenkin en oo yhtään tajunnut, kuinka tää aika vierähtää. Työpäivät kuluu kauhean nopeasti, vaikka välillä sielläkin on sellaisia hetkiä, että istun toimistossa miettimässä, pitäiskö tehä jotain ja totean, että ei ole mitään tekemistä. Kuitenkin siellä tulee tehtyäkin jotain, ja yhtenä päivänä yhden asiakkaan luona kuulin tämän kappaleen radiosta samalla kun laitoin ruokaa lautaselle. Tää kiinnitti heti mun huomion rennolla meiningillä, mutta kun jäin kuuntelemaan sanoja, niin törmäsin jälleen kerran sellaiseen kappaleeseen, joka sopii muhun itseeni loistavasti.

Sorrun ihan liian usein ajattelemaan juuri sitä, mitä haluan tehdä joskus, missä haluan joskus käydä, millaisia ihmisiä haluan joskus tavata. Suunnittelen elämää todella pitkälle eteenpäin, vaikka mun pitäisi täysin tiedostaa se, kuinka arvaamatonta täällä eläminen on. Ei oo muuten helppoa yrittää muuttaa ajattelutapaansa radikaalisti, olen huomannut sitä yrittäessäni! Mutta ehkäpä joskus vielä huomaan sen, että osaan toteuttaa yhä enemmän asioita spontaanisti, enkä liikaa murehtia tulevasta ja aina lykätä asioita sinne. Totta kai unelmia ja tulevaisuuden suunnitelmia saa ja pitääkin olla, mutta se on ihan eri asia, kun koko ajan miettiä, että kyllä sitä joskus vielä kerkeää.

Tähän biisiin on kyllä hyvin kiteytynyt niitä unelmia, joita mulla on ja joita aika monella muullakin on. Mä haluan valmistua unelma-ammattiini, saada töitä siltä alalta, tavata jonkun, mennä naimisiin, hommata oman asunnon ja jos totta puhutaan, muutaman kilon laihduttaminenkaan ei varmasti tekisi pahaa. Kuulostaapa tosi kliseisille ja tylsille unlemille, mutta silti mä haluan nuo saavuttaa ja osaan kuvitella, kuinka onneliseksi nuo mut tekee - ainakin toivottavasti. Jotenkin tuntuu typerältä unelmoida jostain, mutta ei tehdä paljoa mitään niiden eteen. Mutta toisaalta kun miettii noita, niin juurikaan laihduttamista lukuunottamatta noita ei hirveästi voi vielä vauhdittaa. No, voisinhan mä sitä miestä ettiä, mutta oon tarkoituksellisesti vältellyt sitä täällä tuppukylässä. Toivottavasti asun ensi syksynä jossain muualla, ja mietin asiaa sitten. En halua parisuhdetta, joka sitois mut tänne. Mun perhe on täällä, mutta siitä irtautuminen on ihan eri juttu, kuin parisuhteesta. Juuri tätähän mun piti vältellä entisestään, mutta - kyllä mä vielä ehdin seurustella. Siihen mä ainakin tähtään, että aikaa on jäljellä. Paljon.

Mitä unelmia ja suunnitelmia teillä on? Onko teilläkin tapana pitää itsestään selvyytenä sitä, että vuosia on vielä jäljellä? Osaatteko te elää hetkessä ja tajuatte sen, että elämä voi olla ohi koska tahansa?