I can't focus my attention

Katy Perry - Fingerprints

Katy Perry on niitä laulajia, joita pitkään kuuntelin lähinnä vaan radiosta. Suunnilleen kaikki kuulemani biisit tältä leidiltä oli hyviä, mutta silti mulla kesti luvattoman kauan tajuta se, kuinka hyvä artisti Katy Perry oikeasti on. Valitsin Katylta vähän tuntemattomamman biisin, tai ainakin sellaisen, mitä itse en ole juurikaan radiosta kuullut.

Tää biisi kuvastaa mua tosi paljon. Mä haluan oikeasti tehdä elämälläni jotain. En mä havittele mitään kuussa käymistä tai mitään Nelson Mandelan tyylistä. Sillä ei sinänsä ole väliä mitä mä teen, kunhan se on jotain sellaista, minkä itse koen arvokkaaksi ja mitä itse haluan tehdä. Koska olen työtön ja jumissa äidin nurkissa (vielä toistaiseksi) niin en ole vielä päässyt toteuttamaan kaikkia niitä suunnitelmia, mitä mulla on omalle tulevaisuudelleni. Mutta päivä kerrallaan, ja eiköhän se siitä.

Mulla oli pitkään haaveissa, että haen opiskelemaan viittomakielentulkiksi, valmistun sellaiseksi ja vietän loppuelämäni tehden sitä työkseni.Se suunnitelma oli mulle hyvä enkä malttanut oottaa, että pääsisin toteuttamaan sitä! Mutta nyt mulle on tullut toinenkin haave. Voisin myös haluta lastentarhanopettajaksi. Nyt mulla onkin suunnitelmissa hakea molempiin ja katsoa miten käy.

Suurin ongelma mulle tuntuu olevan se, että jos päädyn opiskelemaan molemmat ammatit, se tietää seitsemän vuotta korkeakouluopiskeluja. Kun olen saanut molemmat suoritettua, olen jo melkein kolmekymmentä, ja mitä jos en ole siihen mennessä juurikaan tehnyt töitä? Ensimmäistä kertaa oon huolissani omista eläkkeistäni, ja oon hitto soikoon kaks ja puol viikkoa vajaat kaksikymmentävuotias! Toisaalta ehkä tää on hyvä merkki siitä, että oon oikeesti kypsymässä ja aikuistumassa. Päädyinpä mihin tahansa oon päättänyt, että saan elämäni kuntoon ja asiani järjestymään. Ehkä mä saan tällä asenteella itelleni järkättyä opiskelupaikan, työpaikkoja ja vielä eläkettäkin. Mutta jos alotettas siitä opiskelupaikasta, kun se on kuitenkin ajankohtaisin noista. Kesätyöhakemuksia olen jo kirjoittanut, joten sellainenkin olisi tarkoitus hankkia!

Onko teillä jotain suunnitelmia elämällenne? Onko teillä jotain tiettyä, mihin haluatte panostaa? Millä tavalla haluatte ihmisten muistavan juuri teidät?

Luotetaan, uudelleen, jengiin sinivalkoiseen

Smurffit - Smurffijengi

Saanko esitellä lapsuuden suosikkini - Smurffit! Näitä on lapsena ja vähän vanhempanakin tullut soitettua kellon ympäri ja meillä oli useita Smurffilevyjä. Pari ensimmäistä on kyllä edelleen kestosuosikkeja ja oli ihana huomata, kuinka ne sanat osaa vielä yli kymmenen vuoden jälkeenkin ulkoa. Kyllä on muutamaan otteeseen tullut soitettua niitä Youtubesta ja ihan levyltäkin, jos sattuu levyjä meiltä kotoa jostain vielä löytymään. Tää on smurffien cover Mr. Presidentin kappaleesta Coco Jamboo, ja aina jos se soi radiosta, niin mä alan laulaa Smurffeja siihen päälle, ärsytti se sitten muita kuinka paljon tahansa.

Muistelisin lukeneeni joskus, että tää biisi olisi tehty Leijonien ensimmäisen MM-kullan innoittamana, mikä on paljon mahdollista, koska kuunnelkaa oikeasti noita sanoja. Luulin olevani jotenkin fiksu ja analyyttinen, kun tajusin tän yhtäläisyyden 2011 vuoden MM-kisojen yhteydessä, mutta sitten karu totuus iski ja totesin, että fiksun ja analyyttisen sijasta olenkin hidasälyinen. Ei luulisi tulleen yllätyksenä. Lisäksi Tanssihitit vol. 1 levy, jolla tää biisi on, julkaistiin vuonna 1996, joka sopii yhteen MM-voiton -95 kanssa.

Mä oon penkkiurheilija, mutta täsmennettäköön tässä vaiheessa, etten kuitenkaan ole urheiluhullu. En urheile jatkuvasti - jos laisinkaan - enkä seuraa urheilua jatkuvasti. Seuraan olympialaisia aktiivisesti, samoin lätkän MM-kisoja ja Liigan playoffeja. Jos surffaan kanavia telkkarista, ja menossa on mitä tahansa muuta, paitsi golfia, moottoriurheilua, tappelulajeja tai snookeria, niin jään yleensä katsomaan. Tässä vaiheessa varmaan suurin osa toteaa, etten ole mikään penkkiurheilija, mutta te saatte sanoa niin. En ole hardcore-penkkiurheilija, mutta urheilu kiinnostaa, ja seuraan sitä aina, jos sitä on menossa. En kuitenkaan koe tarpeelliseksi seurata kaikkea mahdollista urheilua tai edes yhtä tiettyä lajia orjallisesti. Seuraan urheilua siinä määrin, kuin minusta hyvältä tuntuu, ja kutsun itse itseäni penkkiurheilijaksi. Ottakaa tästä nyt sit selvää.

Leijonat on vienyt pysyvän paikan mun sydämestä, ja mulla on aina luottoa Leijoniin. Mua inhottaa suomalaisten asenteessa se, että usein joukue lytätään, jos nimet ei ole niitä mitä juuri itse joukkueeseen haluaa. En mä lähde liikaa spekuloimaan pelkkien nimien perusteella. Mun urheilutietämyksellä mulla ei ees ole siihen varaa. Pääsen myös ite helpommalla, kun en turhaan stressaa tällasesta, vaan meen avoimin ja luottavaisin mielin ja annan pelaajien hoitaa työnsä. Eikä ole tarvinnut tähän asti pettyä.

Toinen mikä mua inhottaa on suomalaisten tapa puhua menestyksestä tai sen puutteesta. Parhaiten sen huomaa siitä, että positiivisessa tilanteessa kyse on Suomesta ja negatiivisessa Leijonista. Suomi voittaa, mutta Leijonat häviää. Mitä urheiluhenkeä se on, että ei tueta joukkuetta myös huonoina hetkinä, vaan heti etitään jotain tiettyjä syyllisiä? Totta kai alueeet, joissa pitää parantaa täytyy löytää, jotta joukkue voi mennä eteenpäin, se on ihan selvä. Mutta ei siinä tarvitse alkaa syyttelemään tiettyjä pelaajia tai valmennusta. Jos jotkut asiat menee matsissa päin honkia, niin sitten ne menee. Ne täytyy parantaa seuraavaan peliin, ja lähteä siihen uuteen peliin sillä asenteella, että kyllä homma saadaan hoidettua ja unohtaa edellisestä matsista huonot fiilikset ja keskittyä peliin täysin. Tosiurheilija ja urheilufani pystyy seisomaan joukkueensa takana myös huonoina hetkinä ja kannustamaan joukkuetta eteenpäin.

Ootteko te Smurffi-faneja? Millasia (penkki)urheiolijoita te olette? Osaatteko suhtautua myös huonojen kokemusten jälkeenkin luottavaisesti omaan suosikkijoukkueeseen?

Be the good girl you always have to be

Indina Menzel - Let It Go

Mulla oli periaate, että en kuuntele kuuntele sellaisten Disneyn elokuvien muusikkia, joita en ole nähnyt. Sitten tapahtui jotain ja kuuntelin tämän kuitenkin, vaikken Frozenia ole nähnyt. Olin jo aiemmin kuullut muuta kautta Demi Lovaton version tästä, mutta en tätä elokuvaversiota. Tämä biisi on aivan ihana, koukutuin heti. Tosin mä kyllä rakastan Disneyn elokuvia ja niiden musiikkia muutenkin tosi paljon, joten ihmekös tuo, että tähänkin rakastuin.

Mä oon sellainen ihminen, joka inhoaa riitelyä, vaikka sitäkin on tullut ihan liikaa harrastettua. Tää voi aluksi kuulostaa tosi hassulta ja nurinkuriselta, mutta se ei ole ainoastaan hyvä juttu, että inhoan riitelyä. Sen takia pelkään avata suuni asioista, joista tiedän, että vastapuoli ei ilahdu. Pelkään, että se kehittyy riidaksi ja pelkään, että sen seurauksena menetän mulle läheisiä ihmisiä.

Sen takia mun on tosi vaikea sanoa mun perheenjäsenille, jos mua ärsyttää niiden toiminnassa joku asia. Mun isä kuoli kun olin nuori, joten pelkään menettäväni sen lisäks vielä muitakin. Enkä mä halua hajottaa mun perhettä. Siksi mä oon tosi huono puhumaan mua painavista asioista, koska suurin osa niistä liittyy muihin ihmisiin. Siksi ennemmin kasaan sen stressiin sisälleni, ja jos joku asia oikein ahdistaa ja ottaa päähän, itken. Mutta vain silloin, jos kukaan ei ole näkemässä. Ihan vaan, että ne ei kysyis, mikä mulla on ja miksi itken. Ettei vaan tartteis kertoa.

Toinen syy miks vihaan riitelyä on se, etten osaa kunnolla pitää puoliani. Jos joku sanoo jotain oikeesti loukkaavaa mulle, jäädyn ihan totaalisesti enkä osaa sanoa enää mitään. En myöskään osaa olla pitkävihainen tai muuta, joten oon nopeesti taas puhumassa toiselle osapuolelle ja lähes poikkeuksetta se oon minä, joka pyytää ensimmäisenä anteeks. Tää ihan oikeasti jopa inhottaa mua, sillä jos oon vaikkapa vetäny pultit (mitä tapahtuu harvoin) niin silti se olen minä, joka menee sovittelemaan. Vaikka olisinkin ihan aiheesta hermostunut, enkä se olis minä, jonka pitäis olla pyytelemässä anteeksi.

Tuntuupa tosi tyhmälle valittaa tällasesta, mutta minkäs teen. Riitely ei oo koskaan kivaa, mutta elämästä ei pahemmin selviä ilamn riitelyjä. Mun silmissä ihmisillä on myös oikeus menettää hermonsa, jos tilanne menee sellaiseksi. Siksi musta tavallaan tuntuu, että multa riistetään jotain, kun hermostumisen jälkeen oon kuitenkin se, joka ensimmäisenä puhuu seuraavan kerran ja on sovittelijana. Pääasiassa oon kuitenkin tyytyväinen siihen, etten juurikaan ole pitkävihainen ja että osaan pyytää anteeksi. Joskus se vaan ärsyttää.

Mitäpä mieltä ootte? Riitelettekö ja osoitatteko mieltänne paljon? Osaatteko pyytää anteeksi, vai odotatteko aina, että toinen osapuoli heltyy ensimmäiseksi?